[Skip to Content]
Kuljettajakoulutus.fi logo

TELEFON, VANHAN TIEN AIKAAN BLOGI

Oli taas kerran pakastemansikat kyydissä jossakin päin Etelä-Puolaa ja auton nokan sai kääntää kohti Suonenjokea. Ennen sitä piti vielä lähettää telex huolintaliikkeeseen ja ilmoittaa kuormatiedot. Näillä pakastamoilla oli poikkeuksetta aina telex ja pääsinkin taas tiedot lähettämään.

Hetken odoteltuani alkoi telex naputtaa vastausta: K i i t o s. L ä h d e k o h t i S w i n o u j s c i a, m u t t a s o i t a v ä l i l t ä, k o s k a R u o t s i s s a o n l a k o n u h k a. T ä y t y y e h k ä t u l l a G d a n s k i n k a u t t a. Vastasin vielä, että näin tapahtuu ja lähdin matkaan.

Jossakin vaiheessa, ennen kuin piti tehdä päätös siitä, kumman sataman suuntaan jatkan matkaa, aloin katsella paikkaa josta voisi soittaa. Sellaista ei vaan alkanut reitille osua.

Viimein tien varressa oli suurehko yritys. Pysäköin sen eteen ja marssin sisälle. Aulassa tiskin takana istui nuori nainen, joka katseli minua hiukan kummissaan, mutta ymmärsi kuitenkin, että olisin halunnut soittaa. Ei onnistu, sanoi tyttö. No onko teillä telexiä. Tyttö ilmoitti ilmeisen ylpeänä, että kyllä on. Lähdimme katsomaan tämä ihmelaitetta ja toista nuorta naista, jonka vastuulla oli aparaatin hoito.

Annoin telex-osoitteen ja sanoin, että tänne pitäisi lähettää telex. Missä tämä paikka on? No Suomessa.. Ei tällä voi lähettää telexiä kuin pääkonttorille. Kiitin ja marssin pihalle. Voi jumal… ystävällisiä ihmisiä, mutta miksi minä olisin halunnut lähettää telexin heidän pääkonttorilleen. No, sainpahan ainakin nähdä heidän hienon telexinsä.

Matka jatkui. Maantien varressa oli siellä täällä vaatimattomia majataloja ja yhden edessä ulkona oli sinimustavalkoinen opastekyltti, jossa oli puhelimen kuva. Siispä liinat kiinni ja sisälle. Muuten tyhjässä ruokasalissa seisoi yksinäinen mummeli pitkän tiskin takana. Jonkin aikaa asiaa selitettyäni syttyi mummon silmiin ymmärryksen valo. Aaah… telefon!

Olin jo hetken voitonriemuinen, mutta sitten täti katosi tiskinsä alle ja sieltä alkoi lentää tyhjiä pulloja, juomakoreja, siivousvälineitä ja vaikka sun mitä. Ehdin jo ajatella, ettei minua taidettu sittenkään ymmärtää oikein, kunnes mummo lopulta könysi ylös tiskin alta kädessään pikkiriikkinen punainen puhelin, josta hän pyyhki pölyjä toiseen hihaansa ennen kuin ojensi laitteen minulle.

Lopputulos näytti taas selvältä, mutta nostin kuitenkin luurin ja aloin syöttää suuntanumeroita. Yhtäkkiä kuului luurista Halo! Halo! Kysymykseni siitä puhutaanko langan toisessa päässä englantia, meni kuuroille korville, joten ojensin luurin mummelille. Tämä alkoikin vaihtaa kuulumisia toisessa päässä olevan naisen kanssa. Lopulta hän muisti taas minutkin ja pääsin selittämään, että haluaisin saada yhteyden Suomeen.

Tästä alkoi naisten välillä uusi puhetulva. Keskustelu päättyi lopulta siihen, että puhelin laitettiin kiinni ja minulle selitettiin kyseisellä puhelimella voitavan soittaa maksimissaan vain naapurikylään. Kiitin tiedosta ja jatkoin taas matkaa.

Lopulta illan suussa onnistui Suomeen soittaminen yhden kaupungin laidalla olleesta suurehkosta hotellista ja sain kuulla lakonuhan hälvenneen. Se olikin hyvä, sillä olin puhelinta metsästäessäni ajautunut jo huomattavasti lähemmäksi Swinoujscia kuin Gdanskia..