[Skip to Content]
Kuljettajakoulutus.fi logo

”SULLA SAMMU VALOT PERÄVAUNUSTA!”, VANHAN TIEN AIKAAN BLOGI

 

Kuva: Erik Van de Burgt
Kuva: Erik Van de Burgt

Lastasimme Enskan kanssa samana iltana SCAC:n terminaalista Lyonista. Olin täysperällä liikkeellä. Puolentoista vuorokauden päästä aamuyöllä olimme Hannoverin liepeillä kotia kohti menossa. Betonibaanaosuus ja sen aiheuttama ilkeä pompotus oli juuri päättynyt ja meno tasaisen turruttavaa.
Yhtä äkkiä yön pimeydessä kuului lälläristä Enskan huuto: ”Jarkko, sulla sammu valot perävaunusta! Ei ..tana se irtos koko kärry….” Sitten tuli pitkä hiljaisuus ja minulla jäi varmaan ainakin pari sydämenlyöntiä väliin, mutta onneksi lopulta kuului taas Enskan ääni: ”Se alko hiljentää niin nopeesti, että meinasin ajaa päin, mutta nyt se menee tossa edellä oikean puoleista kaistaa.. suoraan menee, kaistalla menee. Nyt alkaa pikkuhiljaa kääntyä oikealle. Tuolla se on pystyssä ojassa! Tuo varoituskolmio!”
Minä seisoin yhä mykkänä autoni vieressä pientareella varoituskolmio kädessä, kun Enska juoksi luokseni, tempaisi kolmion kädestä ja lähti juoksemaan takaisin perävaunulle. Hän sanoi muuten myöhemmin, että se oli ainoa kerta, kun on nähnyt minun menevän aivan sanattomaksi.
Katseltiin taskulampun kanssa vetokitaa, joka oli puoliksi auki. Enska totesi, että jos ei olisi itse ollut kytkemässä perävaunua niin väittäisi, että se ei ole ollut alun perinkään kunnolla kiinni. Kyllä se kuitenkin oli kiinni ollut. Niissä kärryissä oli sellaiset pakkojatkuvat aisat, joiden puslissa oli aina enemmän tai vähemmän välystä ja paikat olivat koetuksella tuollaisilla betonibaanoilla.
Enska lähti ajelemaan kotia kohti ja lupasi soittaa seuraavalta huoltoasemalta työnantajalleni ja kertoa missä ja mitä minä oikein touhuan ja, että varmasti myöhästyn ainakin aamulaivasta Travesta Malmöön.
Poliisit ja nosturiauto tulivat lopulta paikalle ja kun aurinko nousi, niin ajelin poliisien perässä korjaamolle, jossa vetokita tarkastettiin. Asentajat totesivat, että varmistustappi kidan sisältä oli pettänyt. Tappi oli päässyt nousemaan siinä betonibaanan pompottaessa ylös sillä seurauksella, että aisa oli irronnut kidasta.
Pääsin korjaamon omistajan mersun kyydissä takaisin onnettomuuspaikalle katselemaan, kun perävaunua nostettiin ojasta. Hullu germaani päästeli aamuruuhkassa yli kahtasataa, haukkui kaikki muut tiellä kulkijat ja hiljenteli kuivalla asfaltilla abs-jarrut paukkuen ohittavien rekkojen perään. Minä taas painelin apumiehen puolella jarrua molemmilla jaloilla. Enemmän on pelottanut ainoastaan yhden kerran; nimittäin bensanhajuisen taksin takapenkillä Moskovan keskustassa nopeusmittarin näyttäessä 130 km/h.
Perävaunun aisa oli onnettomuudessa kadonnut kärryn etusermiä myöten saksalaiseen hiekkaharjuun. Kun se saatiin taas päivänvaloon, niin siinä katosivat minultakin viimeiset toivon rippeet siitä, että olisin voinut vielä jatkaa matkaa kärryn kanssa. Se nimittäin muistutti ulkoisesti enemmän ihmisen DNA:ta kuin vetoaisaa. Kaapin kiinnitys perävaunun runkoon oli myös hieman murtunut, pari rengasta oli riekaleina ja kylkiin tuli vielä noston yhteydessä kettingeistä pieniä jälkiä. Myös Saksan valtion omistamaa kaidetta tärvääntyi kolmisen metriä.
Kärry jäikin korjaamolle kuorma päällä seisomaan, kun minä jatkoin matkaa pelkällä vetäjällä. Kollega kävi seuraavalla viikolla hakemassa kuorman puoliperävaunuun. En tiedä kuinka hän asian tullin kanssa selvitti, kun minä olin joutunut jakamaan lähtiessäni tullipaperit summamutikassa vetäjän ja perävaunun välillä, mutta lopulta olivat kuitenkin kaikki tavarat Suomessa tullattuina. Yksi kallis pyörien pinnoituslaite oli kokenut turmassa kovia, mutta muu kuorma oli säilynyt ehjänä. Perävaunun nouto Saksasta kotiin viivästyi melkoisesti, kun korjattua kärryä ei saanut ulos kuin käteismaksulla ja meillä Koti-Suomessa oli tällä välin alkanut tietysti pankkilakko…