[Skip to Content]

MARJASSA, VANHAN TIEN AIKAAN BLOGI

 

HOO-239Kuva on Splitin läheltä Adrianmeren rannalta.

Elettiin aikaa 1980-luvun puolivälin jälkeen. Olin Italiaan menossa. Trelleborgin satamassa oli postia lipputoimistossa. Soita! Minähän soitin: ”käy hakemassa ohi ajaessasi Münchenin lentokentältä Jugoslavian lupa. Siellä on myös lastausosoite.”

Parin päivän päästä olin tyhjänä Italiassa ja soitin uudestaan: ”Maanantaina Pescarasta laivalla Splitiin”.

”Mutta nyt on torstai.”

”Niin on; älä myöhästy, se on viimeinen laiva tänä syksynä. ” Läheltä piti, ettei tullut krapula siinä odotellessa…

Tie Splitistä sisämaahan oli rotkon reunoille louhittu kapea ränni. Ei kaiteita, aina välillä lyhyitä juuri ja juuri 4 m korkeita tunnelinpätkiä, välillä louhittu neljä metriseksi vain yksi kaista ja välillä oli vain yksi kaista. Kävi jo mielessä, että jos vielä tulee vastaan alle 4 m tunneli, niin sitten alkaa loppuelämän kestävä peruutus.

Lopulta olin saanut pakastemarjat kyytiin ja päässyt Itävallan rajalle papereita teettämään. Speditööri vie loput rahat. Ei jäänyt kuin hiluja kolikkokukkaroihin. Iloinen yllätys kuitenkin oli, että itävaltalaisia kolikoita oli niin paljon, että pääsin vielä illalla syömään (minulla ei siihen aikaan ollut minkään valtakunnan luottokorttia).

Aamuyöllä saavuin Salzburgiin Itävallan ja Saksan väliselle baanarajalla. Uusi yllätys. Siellähän oli lautzettel-kopin jälkeen vaaka. Ajoin vaa´an ohi aivan vihoviimeiseen ruutuun pihan perälle. Painoa oli sen verran, että olisivat marjapussit jääneet sinne rajalle.

Sitten lähdin tulliin kekkuloimaan, vaikka tiesin, että vaakakopille minut sieltä käsketään, niin kuin kävikin. Kävelin väärälle puolelle vaakakoppia koputtelemaan ikkunaan ja heiluttelemaan lappuani. Setä avasi ikkunan ja karjaisi: FINNE? Ja löi sen jälkeen niin lujaa leiman, että se meni puoliksi läpi paperista.

Länsi-Saksan läpi ajoin yhden Cola-tölkin ja kahden suklaapatukan voimalla. En olisi ennen sitä aamua Travemünden satamassa uskonut, kuinka iloiseksi voi ihminen tulla, kun näkee työkaverinsa Jussin. Sitä se tekee, kun on 1,5 vuorokautta syömättä. Jussi tarjosikin aamiaista Wernerillä.

Illalla Ruotsin puolella Trelleborgin tullissa Jussi tuli sanomaan, että laturi hajosi. Sovittiin, että Jussi ajelee parkeilla perässä sähköä säästäen, kun molempien piti ehtiä aamuiseen Turun laivaan Tukholmasta. Kaikki menikin ihan hyvin Jönköpingiin saakka. Siellä alamäessä jarruttaessa löi kolmen metrin liekit perävaunun etuakselilta. Kun sain lopulta pelit seis, niin ollut enää yhtään haulia laakeripesässä. En ole muuten nähnyt niin punaista akselinpäätä ennen sitä, enkä sen jälkeen.

Jussi pysähtyi perään ja sanoi, että oli kyllä haistanut palaneen käryä, mutta ei voinut vilkuttaa valoja, kun ei ollut enää sen vertaa virtaa. Kesäaamu oli jo valkenemassa ja Jussi jatkoi matkaa, ettei molemmat myöhästytä.

Kun sitten illalla tulin Värtanin satamaan Tukholmassa oli Jussikin siellä. ”Et sitten mennyt aamulaivaan sinäkään. En mennyt, ei se sähkö kuitenkaan riittänyt.”

Seuraavana Iltana oli kuorma purettu ja olin iltamyöhällä terminaalilla kotiin lähdössä, kun ajojärjestelijä tuli ulos kyselemään, että mihin minä olen menossa? No, kotiin tietysti! Ei, ei, et sinä nyt mihinkään kotiin voi lähteä. Ota pitkä kärry perään ja mene teurastamolle lastaamaan porsaita ja aamuksi Helsinkiin..