[Skip to Content]
Kuljettajakoulutus.fi logo

SE ILTA MENI KUIN SUMUSSA, VANHAN TIEN AIKAAN BLOGI

sumuSumu tahtoi kiusata varsinkin syksyisin esimerkiksi Ranskanmaalla. Nytkin oli ajellessa ollut rasittava sumu seurana koko illan. Olin kuitenkin päättänyt ajaa lastauspaikalle, jotta minulle jäisi kaikki ajotunnit käyttöön seuraavana aamuna lastauksen jälkeen.

Lopulta kaarsin baanalta maksukopille. Kylä, jossa lastauspaikka sijaitsi, oli aivan moottoritiessä kiinni, eikä matkaa ollut enää montaa kilometriä jäljellä. En ollut kyseisessä firmassa aiemmin käynyt, mutta kartan perusteella minulla oli kyllä selkeä käsitys siitä missä se sijaitsi. Kello läheni jo puolta yötä, eikä liikkeellä ollut enää ristin sielua.

Sumu vaan sakeni hälyttävästi.  Hetken päästä olin onneksi varma, että olen oikeassa osoitteessa. Juuri kun pysähdyin, yltyi sumu niin sakeaksi, että en enää nähnyt edes tien toiselle puolelle. Pakko oli vetää käsijarru päälle, jättää auto keskelle tietä hätävilkut päällä ja lähteä kävellen selvittämään tilannetta.

Tulin korkean tiilimuurin viereen, jossa oli rautaportit. Kuljin taskulampun kanssa muuria pitkin melkein nenä kiinni siinä ja kyllähän siihen oli kirjoitettu kissan kokoisilla kirjaimilla kaipaamani firman nimi. Portin vieressä ei vain tuntunut olevan pysäköintitilaa.

Muurin viertä näytti kulkevan kapea hiekkatie kohti noin 50 metrin päässä himmeästi kajastavia valoja. Lähdin varovaisin askelin kävelemään kohti valoja ja tie vaikuttikin aukeavan jonkinlaiseksi hiekkakentäksi.

Taskulampun avullakaan ei nähnyt metriä kauemmas ja melkein kopsahti otsa kuorma-autoon, jotka oli pysäköity kentän laidalle. Kävelin kenttää hitaasti ja varovasti edes takaisin kymmenen – viidentoista minuutin ajan. Lopulta olin vakuuttunut, että saisin pysäköityä kentälle omankin ajokkini ilman vaurioita.

Löysin jopa vielä takaisin autolle ja lähdin varovasti liikkeelle. Oli aivan omituinen tunne liikuttaa autoa, kun tuulilasia pitemmälle ei nähnyt mitään muuta kuin heikosti siellä täällä kajastavia valoja. Nousin vähän väliä autosta ja kävelin varovasti muutaman metrin matkan eteenpäin, tulin takaisin autoon ja siirsin sitä ryömimällä saman verran. Tätä jatkui niin kauan, että olin lopulta päässyt hiekkakentän laitaan parkkiin. Pysäköinti kesti hyvinkin puoli tuntia. Tämä oli ainoa kerta, kun on pää ollut hiestä märkä pysäköinnin takia. Mutta se olikin tuskan hiki..

Aamulla, kun vedin verhot auki oli sumu hälvennyt, aurinko paistoi ja linnut lauloivat aivan kuin ei olisi koskaan sumua ollutkaan.  Minä olin autoineni siististi parkissa jonkun kuljetusliikkeen pihan laidalla. Paikka ei tosin näyttänyt yhtään siltä kuin olin yöllä kuvitellut.