[Skip to Content]
Kuljettajakoulutus.fi logo

AHDASTA, VANHAN TIEN AIKAAN BLOGI

Olin saanut kuorman purettua Lillen lähellä Pohjois-Ranskassa ja sain toimistolta osoitteen ensimmäiselle lastauspaikalle vajaan sadan kilometrin päähän. Katselin kartasta mielestäni sopivan reitin, joka oikaisi osaksi paikallisia hiljaisia peltoteitä pitkin.

Ajelin kaikessa rauhassa pellon laidassa kulkevaa tietä pitkin. Toiselle puolelle ilmestyi rautatie aivan tien viereen. Karttaan olikin merkitty radan alikulku muutaman kilometrin päässä. En sitä kuitenkaan sen enempää miettinyt, koska Michelin-kartastoon ei ollut siihen kohtaan merkitty matalaa siltaa.

Hämmästys olikin melko suuri, kun tulin alikulun kohdalle. Se oli toki neljä metriä korkea, mutta vain keskeltä. Ei sekään mitään, mutta tie, joka kulki aivan radan vartta pitkin, teki todella jyrkän mutkan alikulkuun. Käänsin varovasti täysperän putkeen. Auto sopikin hyvin, mutta perävaunu ei mitenkään, vaan olisi ottanut seinään kiinni. Peruutinkin takaisin taivasalle tuumailemaan tilannetta.

Ei oikein kannattanut ryhtyä peruuttelemaan takaisinkaan päin, sillä tiellä ei ollut yhtä ainoaa risteystä tai levennystä ainakaan kymmenen kilometrin matkalla. Auton vasemmalla puolella oli siis junaradan alikulku ja oikealla puolella pelto ja tien sekä pellon välissä oja. Suoraan alikulun kohdalle oli kuitenkin jätetty kohtalaisen leveä kulkureitti pellolle. Pelto ei selvästikään kantaisi auton painoa, mutta tyhjän perävaunun sinne voisi työntää, jos vaan onnistuisi.

Steppailin hetken aikaa pellon ja alikulun väliä ja tulin siihen tulokseen, että ehkä ei olisi aivan mahdotonta saada perävaunua työnnettyä pellolle ja sillä tavoin ajettua yhdistelmää suorana alikulkulkuun. Toisella puolella rataa oli oikein hyvin tilaa kääntyä putkesta ulos.

Tuumasta toimeen. Ajoin auton takaisin putkeen ja aloin hinkata yhdistelmällä muutaman metrin matkaa edestakaisin samalla hivuttaen kärryä pellolle johtavan kulkureitin suuntaan. Seuraavan kymmenen minuutin aikana tuli kiivettyä aika monta kertaa autosta alas tarkastamaan etteivät kapellit ota alikulun seiniin kiinni ja samalla sitä kuinka pitkälle taaksepäin voi vielä työntää ilman, että kärry putoaa kokonaan ojaan. Yhdistelmä oli välillä melkoisilla mutkilla ja kärryn viimeinen akseli aina välillä kaukana ojan puolella. Kärryssä oli kaiken lisäksi pakkojatkuva aisa, joka ei hommaa suoranaisesti helpottanut. Lopulta kärry kuitenkin suostui työntymään ojan viertä pellon puolelle.

Tie oli onneksi niin hiljainen, ettei touhujani ollut kerääntynyt seuraamaan kuin yksi paikallinen maajussi Pick Upillaan. Eikä hänellä tuntunut olevan kiirettä mihinkään. Ehkä touhuiluni oli ollut hänelle yksitoikkoisen kesäpäivän kohokohta.

Vetelin sitten vielä ns. hermosavut pellon laidassa ja matka jatkui..

Kuvat: Esa Heikkinen, Erik Van de Burgt